Pala Italiaa iPhonella

Kävimme vaimoni kanssa Italiassa syksyllä 2013.  Vietimme kaksi viikkoa pääsääntöisesti Cinque Terressa, eli viiden kylän ryppäässä Ligurian rannikolla. Saimme nauttia patikointiretkistä huikeissa maisemissa, hyvästä ruoasta, viinistä ja tietysti aidosta italialaisesta kahvista. Eriväriset talot, kapeat kujat ja leppoisa meininki noin ylipäätänsä oli ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen juttu. Oli koko ajan sellainen idyllinen pikkukylän tunnelma. Porukka hääräsi pienten veneidensä parissa meren rannalla ja musiikki soi kaduilla.

Sinne voisi palata uudelleen.

Raahasin mukaani vasta käytettynä ostamani Canon 5D -järkkärin ja ajattelin nappaavani parhaat lomakuvani koskaan. Taisi olla ensimmäinen liipaisu ja peilikoneisto levisi kameran sisälle. 

Harmitti jonkun verran.

Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ottaa iPhone ja koittaa kuvata sillä. Ja mitä kuvia tulikaan! Ehkäpä ne elämäni parhaat lomakuvat koskaan

Katso kuvat ja kerro oletko samaa mieltä, että saadakseen hyviä kuvia, ei aina tarvitse omistaa kallista kameraa.

 

Kamera: iPhone 4S

Editointi: VSCO Cam

Kohti Zhengbeilouta

Nyt onkin kerrottavaa. Nyt ollaan nimittäin muurin äärellä. Eikä se ole mikä tahansa muuri, vaan itse Kiinan muuri. Kaikkien muurien äiti!

Otapa ihan tee- tai kahvikupponen ja istahda rauhassa katsomaan kuvia. Ne eivät vedä vertoja sille kun paikan näkee oikeasti, mutta kyllä ne tunnelmaa välittävät.

Meidän oli tarkoitus Pekingiin tullessamme lähteä heti aamusta Kiinan muurille, mutta ystäväni ollessa kipeä, siirsimme reissua päivällä.  Hostellissa tapaamamme iItävaltalainen lääkäri antoi ystävälleni tabletin. Emme tiedä mitä se oli, mutta se paransi hänet tuossa tuokiossa. Ei kuulemma ollut mikä tahansa reseptilääke. Kaikenlaista...

Seuraavana päivänä pääsimme lähtemään innokkaina kohti Kiinan muuria. Oppaan löysimme jonkun keskustelupalstan kautta vielä Suomessa ollessamme. Hän oli Herra He. Eli Hänmies. Viiksekäs ja vallan mukava mies. Hänmies puhui vain mandariinikiinaa joten keskustelumme jäivät aika usein lyhyiksi.

Ennen kuin pääsimme Hänmiehen luokse, meidän täytyi tehdä melkoinen työ oikean bussin löytämiseksi. Ensin piti päästä Xizhazi -nimiseen kylään, ja sinne pääsi vain kerran päivässä H25 -bussilla. Ei ollut siis varaa sössiä yhtään mitään.

Onneksemme selvisimme perille. Herra He astui eräällä pysäkillä vuoristossa bussiin ja huhuili meitä. En tiedä olisimmeko ymmärtäneet jäädä juuri siinä kohtaa pois ellei He olisi ollut meitä vastassa. He tarjosi meille maittavat sapuskat kodissaan, joka oli myös hostelli. Tavarat tarkistettiin ja sitten lähdettiin. Mukana oli vettä, vettä ja hieman lisää vettä. Kuuma kun tulisi varmasti. Vuokrasimme Herra Heltä makuupussit ja teltan, sillä aioimme yöpyä Zhengbeiloussa. Zhengbeilou on erittäin vanha vartiotorni Jiankou -nimisen muuriosuuden loppupuolella. Satoja vuosia vanhaa Jiankoun muuria ei ole korjattu koskaan sen rakentamisen jälkeen, joten kokemus oli perinpohjin autenttinen. Ja aika vaarallinenkin. Monta osaa Kiinan muurista on pilattu "restauroimalla". Ne osuudet onkin varustettu kaikenlaisilla nakkikojuilla, mainostorvilla ja niissä kulkee valtavat massat turisteja. Jiankoulla emme kohdanneet ketään, sillä moni ei sinne uskalla lähteä. Luvassa oli extremeä korkeanpaikankammoiselle kaverille - siis minulle.

Maisemat olivat henkeäsalpaavat kun hetken metsässä rymyämisen jälkeen kapusimme Jiankoun lähtöpaikkaan. Ärisevä random ukkeli koitti saada meiltä "tullimaksua" mutta He kertoi että tikkaiden kapuamisesta ei oikeasti tarvitse maksaa. Ukkeli luovutti pian. Tuijotin hetken lähes pystysuoraa rauniomuuria ja mietin että siitäkö sitä sitten lähdetään kiipeämään. Pakkohan se oli. Kivet vierivät allani kun lähdin vapisevin käsin kiipeämään muuria ylös. Se ei ollut ainoa kohta missä tuli äitiä ikävä. 

Long story short - tuntien huikean ja jännittävän vaelluksen jälkeen selvisimme Zhengbeiloulle. Kasasimme teltan ja "nautimme" tonnikalatölkeistämme. Oli loistava fiilis.

Mitkä näkymät ne olivatkaan. En koskaan unohda Kiinan muuria. En koskaan.

Nyt katselen ulos ikkunasta näkien vain lunta, ja pihassamme olevan pudonneen vaahteranoksan, jota en ole vieläkään jaksanut siivota pois.

Jiankou, minulla on sinua niin ikävä.

Kaikki kuvat otettu erinomaisella Fujifilm X100T -kameralla.

Tunnelmia Pekingistä osa 1

Monen mutkan kautta olimme viimeinkin saapueet Kiinaan. Emmekä saapuneet minne tahansa kylään, vaan Pekingiin. Jäätävän valtava kaupunki josta näkisimme vain häivähdyksen.

Siitä häivähdyksestä piti ottaa kaikki irti.

Matkatoverini oli ankaran flunssan kourissa ja jäi hostelliin makaamaan, kun itse heitin kameran kaulalleni ja lähdin tutkimaan kaupunkia. Piti olla aikalailla varovainen ettei eksynyt. Tietä ja kujaa kun tuntui menevän joka suuntaan ja ihmisiä vilisi siellä täällä. Toisaalta taas halusin kulkea itseni eksyksiin ja hukuttautua tuon mystisen suurkaupungin syleilyyn. Kun lähtee kaduille kuvaamaan, ei ole tarpeen suunnitella liikaa minne menee, sillä tilanteet tulevat vastaan joka puolella.

Ihmiset ajelivat hassuilla sähkömopoillaan ja vanhat miehet pelailivat lautapelejä keskellä katua. Eipä siinä voinut muuta kuin ihmetellä sitä ihmisten paljoutta.

Peking jättää aikalailla sanattomaksi. Antaa siis kuvien kertoa enemmän.

Kaikki kuvat otettu erinomaisella Fujifilm X100T -kameralla.

Ulan Batorista Pekingiin

Ulan Bator jäi taaksemme ja matkan varsinainen pääkohde - Kiina - häämötti edessäpäin. Majatalossa pyörimisestä jäi kyllä mainioita muistoja, mutta kaupunki itsessään ei ollut niin viehättävä kokemus. Kuten aikaisemminkin totesin, touhu oli yhtä sekamelskaa.

Majatalossa oli koolla kaikenlaista sakkia. Mieleen jäi ehkä päällimmäisenä porukka uusi-seelantilaisia tyyppejä jotka olivat jonkinlaisella rallikierroksella Mongoliassa. Yksikin oli hukannut passinsa. Reppua ei kannattaisi koskaan jättää vessan oven ulkopuolelle vahtimatta. Yhtenä yönä joivat niin mahdottomasti ja melskasivat joutavia. Voiko olla piinallisempaa tapaa valvoa sängyssä, kuin kuunnella humalaisten miesten laulavan Nickelbackin "Photographia"? Jopa minä valvoin tuona yönä kauhunsekaisin tuntein. Niin ja sitten oli muistaakseni saksalainen mies joka ei tuntienkaan keskustelun päätteeksi osannut kertoa miksi vietti viikkotolkulla aikaa majatalossa. Hahmoja oli joka lähtöön. Kertakaikkiaan. Ei tähän osaa sitä hahmojen kirjoa edes selittää!

Lisäksi Ulan Batorista jäi käteen huonoja rahanvaihtokokemuksia (tajutonta säätöä) sekä ylläripylläri-taksiajelu. Valotanpa tätä juttua vielä... Majatalon emäntä pyysi minua ottamaan valokuvia matkailubiskekseen liittyen. Kansallisasua vähän päälle ja räps räps. Jonkin sortin muotokuvaajana innostuin ajatuksesta, mutta sörsseliksihän sekin homma sitten lopulta meni. Uskollinen matkatoverini muistutti että tarvitsisimme junaliput Kiinaan lähtevään junaan pian, tai niitä ei enää saisi. Sovin kuvausajan tarkkaan sillä kuvattavani oli very busy. Lähdimme sitten kiireesti hakemaan junalippuja asemalta. Taksi osasi viedä meidät paikan päälle, no problem, mutta takaisintulo meni pellehommiksi. Ensiksi yritin asemalla saada vaihdettua rahaa niin, että saisin vaihdettavista euroista osan tökrötteinä (Mongolian valuutta)  ja osan yaneina (Kiinan rahhaa). Täti ei tiskin takana asiaani käsittänyt vaikka yritin selittää paperilla ja kaikilla keinoilla. Siispä luovutin ja otin tiskiltä aimo summan maailman pask... huonointa valuuttaa. Mitä minä niillä tekisinkään? KYMMENIÄTUHANSIA TÖKRÖTTEJÄ! Herranjumala... No sitten se paluu majatalolle. Aikaa oli vielä saada eeppisiä valokuvia mongolialaisesta ihmisestä, joten aloimme etsimään taksia. Yllättäen kukaan ei osannut englantia eikä sitä myötä ajaa keskustaankaan. Tilanne oli kuumottava. Vihdoin paikalle pysähtyi eräs maanteiden ritari! Hän, sankarimme, kuljettaisi meidät keskustaan! Sovimme hinnasta ja mies nyökkäili ymmärtäväisen oloisena. Hetken istuskeltuamme taksissa (joka oli oikeastaan tavallinen auto ja jota ohjasi tavallinen jantteri) tämä setä alkoi hihittelemään. Kyllä, hihittelemään. Tiesin että jotain oli nyt pielessä pahasti. Selvisi että kaveri oli saanut ajokortin vasta vähän aikaa sitten eikä keskustaan päästäisi vähään aikaan. Ajoimme nimittäin väärään suuntaan. Mies kysyi "Are you in hurry?". Vastasin "No, not anymore." Kuvat jäivät ottamatta tällä kertaa.

Mutta sitten päästäänkin jo junaan. Sellaisessa sekavaunussahan me nukuimme. Porukkaa oli joka oksalla ja kaikki söivät pähkinöitä. Sellainen Tiku ja Taku -show se olikin... Mukavaa väkeä tosin olivat vaikka emme toisiamme niin ymmärtäneetkään.

Pääsimme aamun valjetessa Zamin-Uudiin, Kiinan rajan läheisyyteen. Jeeppi vei meidät rajalle missä odoteltiin ja odoteltiin vielä vähän lisää. Meille kaupattiin jeeppijonossa lihamöttösiä jotka lilluivat liemessä maitopurkissa. Ostin ja herkuttelin. Oli oikeasti ihan hyvää. Rajamuodollisuuksista selvittiin hienosti ja matka Kiinaan alkoi.

Pääsimme yhteisymmärrykseen kuljettajan kanssa joka lupasi viedä meidät Pekingiin minibussilla. Ukrainalaisia heppuja hyppäsi mukaan kyytiin. Pieni ja pyöreä mies joka oli aluksi ystävällinen, paljastui sekopäiseksi kaahariksi joka oli lievästi sanottuna agressiivinen liikenteessä. Nickelbackin musiikkikin jäi toiseksi tämän kauhuskenaarion kanssa. Enää puuttui että auto olisi lastattu räjähteillä. Sellaista oli vauhti ja ohitukset. Matkatoverini oli vieläpä kovassa kuumeessa. Ei ymmärtänyt edes kuumehouruiltaan pelätä kuolemantaksia jossa istuimme arpomassa selviäisimmekö yhtenä kappaleena Kiinaan. Selvisimme kuitenkin! Astuin ulos taksista ja suutelin maata.

Nyt sitten niitä kuvia. Joskus seuraavaksi sitten settiä Pekingistä, tuosta ihmeellisestä suurkaupungista...

Katukuvausta Naran Tuulilla

Ulan Batorissa kerta kun olimme, päätimme lähteä haahuilemaan kuuluisalle Naran Tuul Black Marketille. Kyseessä on siis alue missä kaupustellaan kaikenlaisia vaatteita, rompetta ja ties mitä tavaraa. Laillisesti ja laittomasti. Vaatteet nyt olivat pitkälti feikkejä, ja turisteilta - siis meiltä - vaadittiin alkuperäisen hintoja. En ostanut mitään. Ylläri?

Ennen lähtöä kaikki hostellilla varoittelivat minua taskuvarkaista ja että kameraa sinne ei kannata viedä ainakaan. Otin riskin ja vein Fujilta lainassa olleen X100T:n mukanani torille. Eipä sitä kukaan edes yrittänyt viedä vaikka moni kameraa katselikin "kiinnostuneena". Isoa järkkäriä olisi saanut jo suojella paremmin. En halunnut missata ainutlaatuista tilaisuutta kokeilla katukuvausta sellaisessa paikassa kuin Naran Tuul.

Ongelmana oli tietysti se, että mongolialaiset eivät pitäneet tulla kuvatuiksi ollenkaan. Kiinnitin laajakulman (XCL-X100) kameraan, asetin tarkennusetäisyyden manuaalisesti ja ammuin lonkalta. Ei ollut muuta mahdollisuutta. Valoisuuskin vaihteli tiuhaan tahtiin, mutta luotin kameran automatiikkaan ja asetin suljinajan vaihtelevasti 1/125 tai 1/250. Sillä saikin liikkeen jäädytettyä. Paljon tuli alivalottuneita kuvia, mutta sisäisen RAW-prosessorin avulla valotukset sai nopeasti kuntoon suoraan kamerassa. Käytin kameran omia filmisimulaatioita; Classic Chrome ja Monochrome + R. X100T, ah niin täydellinen ja hiljainen kamera katukuvaukseen!

Alla fiiliksiä länkkärin silmissä sekasortoisesta Naran Tuulista. Käy mestoilla jos joskus pyörähdät Ulan Batorissa! Käymisen arvoinen paikka kunhan muistaa pitää kamppeistaan kiinni!


While we were in Ulan Bator, we decided to go and take a look at the Naran Tuul Black Market. I was told not to take my camera with me, but I did take it, since I didn't want to miss opportunity to try some street photography in Naran Tuul. Luckily it wasn't stolen. Thiefs propably saw my big muscles and didn't want to try their luck with me, right? I used the Fujifilm X100T during the day since it is silent and stealthy. I had to shoot from the hip, since Mongolians didn't usually like to get photographed. I used the Classic Chrome and Monochrome film simulations. X100T is such a perfect camera for shooting street photography!